Minulla on ollut vaikea kevät ja ilo kesän saapumisesta jäi ystäväni kuoleman varjoon. On ollut pakko hakeutua perusasioiden äärelle, muuhun ei ole ollut viime viikkoina ja kuukausina voimia. Olen lukenut että läheisen kuolema on yksi isoimmista stressin aiheuttajista, mutta olen silti yllättynyt miten lujaa ystäväni poismeno osui minuun. Oli pakko alkaa karsimaan menoja pois, jättämään kivojakin juhlia välistä ja kertoa töissä etten ole nyt ihan täydessä tikissä. Tällaisen suuren surun käsittelyssä olen myös huomannut pohtivani kaikkia elämän osa-alueita, sitä mihin olen tyytyväinen ja mitä haluaisin muuttaa.
Oikeastaan huoli alkoi jo viime syksynä kun uutinen sairaudesta tuli tietooni. Siitä lähtien olen pelännyt ja se on toki kuormittanut koko ajan mutta henkisesti rankinta oli silti toukokuussa tajuta että nyt lähtö on päivien päässä ja lopulta päästää irti. Mietin jo aiemmin keväällä sitä, mikä minua on uuvuttanut, ja edellisen kirjoitukseni teeman mukaan aloitin listaukseni: "ettei ole väljää aikaa vaan aina kiire ja arki täynnä ja kaikki viikot ja viikonloput on aikataulutettu". Lista jatkui: "vastuun ottaminen lomien järjestelystä", "opintojen puristaminen viime tipassa", "ihmisten tapaaminen ja ihmissuhteet on ollut kuluttavaa", "lasten tarpeet aamuisin ja iltaisin, lapsille hoitajien etsiminen", "kodin sotkuisuus", "urheilussakin on aina kiire ja aikataulu päällä", "epävarmuus kuolevan ystäväni tilasta", "viikonloppureissut", "huoli puolison jaksamisesta", "töissä epävarmuus", "etten voi kertoa elämästäni kaikille vaan salaan asioita" ja "huoli lapsen huonosta käytöksestä". Aika paljon kiirettä ja huolta. Mietin myös mikä minua surettaa ja toki se etten voi enää koskaan puhua menehtyneen ystäväni kanssa mutta sain kiinni että myöskin se, etten ole elänyt arvojeni mukaan. Lapseni ovat minulle todella tärkeitä, enkä ole ollut läsnä heille kaiken kiireen keskellä.
Mietin mitä haluan: "rauhaa, hitaita viikonloppuja", "pitkiä lenkkejä ja lasten kanssa ulkoilua", "että kotona on siistiä", "kivoja retkiä ja iltoja kavereiden kanssa" ja "keskusteluja puolison kanssa". Aika tavallisia asioita, ei mitään kovinkaan mutkikasta tai ylenpalttista, mutta silti nämä on jääneet johonkin hukkaan. Mitä minun pitäisi muuttaa että saisin takaisin elämääni sitä mitä haluan enkä jäisi kiireen jalkoihin? Listasin ainakin nämä: "en lähde mukaan muiden asettamiin aikatauluihin ja menoihin", "en tapaa ihmisiä jotka vievät energiaani", "käyn lasten kanssa uimassa","pidän kesätauon opinnoissa","otan omaa aikaa, käyn meressä uimassa ja kävelyillä", "keskustelen puolison kanssa stressaavista asioista". Listalla on myös vaatimus itselleni puhua asiat selvemmäksi muutaman ystävän kanssa mutta luulen että nyt ei ole vielä aika esittää vaatimuksia vaan antaa itselleni aikaa. En jaksa olla velkaa kenellekään juuri nyt.
SUMMA SUMMARUM:
En ole koskaan ollut tällaisessa tilanteessa, eikä minulla ole mitään valmista toimintaohjetta tähän surun keskellä toimimiseen. Ilmeisesti se alentaa merkittävästi toimintakykyä ja saa arkisetkin asiat tuntumaan raskailta. Lisäksi fyysiset oireet ovat antaneet ihmettelemisen aihetta niska- ja selkäjumeista koviin vatsakipuihin, jotka paljastuivat sappikohtaukseksi. Olin jo valmiiksi kuormittunut, joten allonpohja oli vieläkin syvempi. Onneksi nyt kun loma alkaa häämöttää kalenterissa, alkaa jo hieman ponnahdella iloisiakin ajatuksia. Olen myös ihan konkreettisesti levännyt ja nukkunut pitkiä yöunia joten kehokin alkaa palautua.
Kommentit
Lähetä kommentti